Blogi

Lähdin matkaan hektisestä tilanteesta, kolmen tunnin yöunilla kävellen öisen kaupungin halki niin poikkinaisena, että ajattelin katsovani aina yhden matkaosuuden kerrallaan. Tein tätä nukahtaen joka ikiseen kulkuvälineeseen aina säpsähtäen hereille vain vaihtamaan seuraavaan.Lopulta seisoin reppuselässä Galtbyn satamassa tuijottaen kahta eri lauttaa joiden välillä ei enää saanut erehtyä. Olin haaveillut pidemmästä ajanjaksosta Kökarissa noin viiden vuoden ajan. Oikeastaan siitä asti kun nukuin saarella yhden yön muutaman päivän Ahvenanmaan matkamme aikana kesäkuussa 2019.

Odotukseni saaresta pohjasivatkin muistikuviini sen luonnosta; mereen, kallioihin, matalaan kasvillisuuteen. Olen kasvanut maalla, kylässä jossa on ollut noin saman verran asukkaita kuin Kökarin pääsaarella. Kokemus maaseutu-ympäristöstä on siis hyvinkin tuttu. Merimiehen tyttärenä samaistun vahvasti myös siihen, että osa saaren asukkaista saa elantonsa merestä, laivoista ja sen sellaisesta.

Saaren kylämäisyys, maatilat, hiekkatiet, hiljaisuus, katuvalottomuus, morjestelevat ihmiset koirien kanssa iltalenkeillä, kulttuurikohteet turisteineen ja syksyksi tyhjenevät mökit sekä väkiluvun vaihtelevuus vuoden aikojen mukaan. Kyläkauppa, kyläkoulu, ja kaikki tämä vei minut suoraan lapsuuteen.

Lapsuudessani keski-suomalaisessa kylässä olin ensimmäiset neljä lukuvuotta pienessä kyläkoulussa, ja viimeisenä vuonna olin ainoa luokallani, jolloin koko koulussa oli enää vain yhdeksän oppilasta. Koska meillä ei ollut maatilaa, olivat vanhempamme töissä kylän ulkopuolella. Koulupäivien jälkeen matka koulusta kotiin taittui parhaan ystäväni kanssa, ja usein puolentoista kilometrin pituinen matka vei kaksi tuntia ollen suuri seikkailu metsäteineen, kallion koloista löytyvine aarteineen, järviin laskevista sulamisvesistä puhumattakaan. 

En tiedä, kuinka huolissaan meistä oltiin sillä välin kun tutkimme luontoa kahdestaan, vietimme aikaa metsissä ja metsälammikoissa, perustimme salapoliisikerhon ja kiersimme kylän vanhuksia moikkaamassa myyden milloin mitäkin koulun julkaisua tavoitteena kartoittaa leirikoulurahaa. Usein myös saavuin ensimmäisenä tyhjään kotiin, joka oli hiljainen ja tyystin erilainen kuin viisihenkisen perheen ollessa koossa. Aluksi soittelin äidin työpaikalle, mutta jossain vaiheessa aloin nauttia omasta ajastani yksin kotona joka loppui isosiskon koulupäivän päättymiseen.

Lapsuuteni 90-luvun maaseudulla omaa  viihdettäni oli kuunnella musiikkia, jota soitinkin nojaten isoon kaiuttimeen aistien bassoa selkääni vasten. Olin myös ahkera kirjasto-auton kävijä lukien kaiken mitä lastenosastolta löytyi siirtyen nuorten kirjoihin ja lopulta myös keskusteluihin kirjasto-auton kuljettajan kanssa siitä, mitä kirjoja aikuisten osastolta voin lainata. Usein viihdytin itseäni myös tekemällä kasan näkkileipiä ja lukemalla Aku Ankkoja. Kuuntelin radio-ohjelmia ja kasetteja ja piirsin itsekseni. Elin omassa maailmassani; aikaa oli tylsyyteen asti, vaikka en muista että olisi koskaan ollut oikeasti tylsää.

Ensimmäisen Kökarissa vietetyn viikon jälkeen huomasin palanneeni hiljalleen näihin alkuasetuksiin. Lapsuuden uteliaisuuteni kallion koloja kohtaan voimistui ja istuin päiväkausia tuijottaen merta, kiviä, kasveja ja ylipäätään kaikkea mitä näin. Koska työsuunnitelmaani kuului tulevan näyttelyni suunnittelu, luonnostelu ja ideoiden kanavointi, vietin aikaani pitkälti kirjoittaen, piirtäen tajunnanvirtamaisesti, sekä eritoten kuvaten luontoa, itseäni ja ajatuksiani.

Saarella viettämäni aika oli kaiken kaikkiaan unelmien täyttymys. Koen eläneeni Kökarissa konkreettisesti oman symbolimaailmani lavasteissa, maisemassa jossa yhtäkkiä ainut saatavilla oleva hahmo olenkin minä itse. (Pidemmän päälle, tämä kuulostaisi surulliselta lauseelta) Ajanjakso residenssi-kaudellani oli aivan liian lyhyt, mutta toisaalta riittävän pitkä jotta sykkeeni laski ja sain taas yhteyden siihen mitä olen tekemässä.

Toisaalta tiedostin eläneeni saarella kulttuurin keskellä jossa yhteys luontoon ja toiseen ihmiseen pienen yhteisön sisällä näyttää edelleen olevan voimissaan siitäkin huolimatta, että netti on nopea ja lauttamatka mantereelle kestää kuitenkin vain 2,5h.

Saarella huoleni ympäristöstä taas voimistui. Nautin siitä, miten pienellä tavaramäärällä lähdin matkaan, ja kuinka arkeni oli ympäröity kuvastolla jossa säikyt peurat ja sorsat pomppasivat piiloon mainostamatta siinä sivussa mitään kulutushyödykettä jota tulisin kohta tarvitsemaan. Nautin myös erityisesti siitä, että unohdin pelätä ja suhtautuessani lapsenomaisella uteliaisuudella rantakallioihin lensin mereen. Suhteeni luontoon onkin juuri sellainen, varovaisen kunnioittava. Olen halunnut, että myös taiteessani se olisi näkyvillä – huumoria unohtamatta.

Ajattelen, että luonnonvoimat ovat ihmistä suurempia ja siksi pidän myös itseäni suurempien luonnonvoimien kohtaamisesta, etten unohtaisi, että olen lopulta vain pieni ihminen, loppujen lopuksi naurettavan pieni piste tässä maailmankaikkeudessa.

– VI